Pitkälle 1900-luvun puolelle kaupungit kehittyivät orgaanisesti. Kaavoituksen tehtävänä oli lähinnä luoda kaupungille runko, jonka sisälle kaupunki sai kasvaa melko vapaasti kunkin ajan rakennusihanteiden mukaisesti. Modernismille orgaaninen kaupunki oli kauhistus. Alkoi kaupunkihygienian aikakausi. Työpaikat, asunnot ja palvelut haluttiin hygienisesti erottaa toisistaan, jotteivät ne häiritsisi toisiaan. Alettiin rakentamaan asuinkortteleita, palvelukortteleita, työpaikkakortteleita, julkisen palvelun kortteleita ja virkistysalueita. Ei pelkästään kaupunki – vaan myös ihminen – haluttiin nähdä koneena. Ajateltiin, että ihmisen tarpeet voidaan kartoittaa ja tarpeista voidaan kalkyloida oikea kaupungin muoto.

Voimme 2000-luvun ihmisinä naureskella ajatukselle ihmiskoneesta, mutta aihetta ylimielisyyteen ei ole. Yhä edelleen kaupunkisuunnittelu pyrkii ennakoimaan ihmisen tarpeet ja luomaan valmista kaupunkia sen pohjalta miten ihmisten oletetaan elävän. Yhä edelleen kaupunkisuunnittelun suurimpia kiistakysymyksiä ovat: kuinka paljon jokainen ihminen tarvitsee valoa ikkunoistaan; kuinka monta autopaikkaa perhe välttämättä tarvitsee; ja kuinka paljon puita ihmisen täytyy nähdä ikkunasta ollakseen onnellinen. Kaupungin asukkaille ei anneta valtaa rakentaa kaupunkia ympärillään. Pienimmätkin yritykset luoda oma-aloitteisesti kaupunkitilaa oletusarvoisesti kitketään. 2010-luvun kaupunkisuunnittelijan alitajunnassa edelleen jyskyttää ajatus ihmiskoneesta.

Biourbaanismille ihminen ei ole kone. Ihminen on organismi; kaupunki on organismi; kaupunkien verkosto on organismi. Kaupunki muodostuu useista toisiinsa dynaamisesti linkittyneistä kerroksista, mutta linkit eivät ole suoraviivaisia. Kaupungin orgaaninen rakenne aiheuttaa sen, että kaupungin kehittyminen ja ihmisten toiminta kaupungissa ei ole ennustettavissa. Kaupunki ja sen ihmiset ovat rationaalisia vain osittain. Tarpeet ja halut vaihtelevat niin persoonien välillä kuin ajallisesti. Emme tiedä miltä maailma näyttää 2020-luvulla. Kuinka voisimme tietää, millaisessa kaupungissa ihmiset haluavat silloin elää? Kaupungin täytyy pystyä korjaamaan itsensä biologisen organismin tavoin.

Modernistinen kaupunginsuunnittelu teki pahan virheen yrittäessään nähdä ennalta ja tyydyttää ihmisen tarpeet. On selvää, että tavoite on liian vaikea – ihminen on liian monimutkainen ja arvaamaton. Lopputuloksena modernismi yksinkertaisti ihmistä liiaksi. Modernistisia kaupunginosia suunnitellessa on pyritty täyttämään tarve riittävän isoon asuntoon, lähipalveluiden riittävyyteen ja viheralueisiin. Monet tarpeet ovat jääneet vaille ratkaisua – tärkeimpänä tarve luovuuteen ja oman ympäristön luomiseen. Oman ympäristönsä suhteen asukkaista on tullut mykkiä. Modernistisessa kaupungissa ihminen on vain siluetti itsestään.

Biourbaani kaupunki (kuten Paracity) tarjoaa rungon, johon kaupunki voi kasvaa. Paracity on kaupungin luuranko, joka antaa tuen elämälle. Se ei nojaa arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden taitoon ennakoida tulevaa. Sen sijaan Paracityn pohjana on paikallinen traditio. Taipeissa elää edelleen vahva perinne rakentaa ja viljellä urbaanin kaupungin jakojäännösalueita. Taipeissa kaikkiin paikkoihin, minne voi rakentaa talon, joku rakentaa talon. Kaikki rakennustyömaita odottavat tyhät kentät muuttuvat väliaikaisesti urbaaneiksi yhteisöpuutarhoiksi. Suunniteltaessa toimivaa ekokaupunkia, se traditio on paljon käyttökelpoisempi voimavara kuin jäykkä modernistinen ennustuksiin perustuva kaupunginsuunnittelu.

Biourbanismi ei ole muotokieli eikä se kerro miltä kaupunkien tulisi näyttää. Se ei kerro millaista elämää tulevaisuuden kaupungissa eletään. Biourbanismi on asenne, jolla kaupunkilaisiin ja kaupunkiin suhtaudutaan. Biourbanismille ihminen on jälleen vain ihminen ja kaupunki ihmisten ja luonnon muodostama monitasoinen kokonaisuus. Modernistisessa kaupungissa ihminen asutetaan valmiiseen kaupunkiin, jossa hänen rooliksi jää joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Biourbaanissa kaupungissa ihmisen ei tarvitse sopeutua vaan hän voi luoda oman asuinympäristönsä.